Dunkirk

Me käytiin lauantaina katsomassa Dunkirk, ja päätin että haluan kirjoittaa tästä elokuvasta tännekin, sillä mikään muu elokuva aiemmin ei ole vaikuttanut muhun tällä tavoin.
Dunkirk-elokuvasta kerrotaan näin: ”Dunkirk on vuonna 2017 ensi-iltansa saanut sotaelokuva, jonka on ohjannut Christopher Nolan. Elokuva sijoittuu toiseen maailmansotaan ja kertoo Dunkerquen evakuoinnista.” Elokuvassa seurataan evakuointia kolmesta näkökulmasta, maa-, meri- ja ilmavoimista. Monimutkaista juonta elokuvassa ei ole, mutta ehkä se on yksi syy siihen, miten tunnelmasta on saatu niin hyytävä.

Tämä elokuva oli ensimmäinen ikinä, josta mun on tehnyt mieli lähteä kesken kaiken pois. Elokuvan tunnelma vaan on niin ahdistava ja painostava, se tuntuu siltä että olisit itsekin mukana sodassa. Tai siis siltä, miltä kuvittelisi sen tuntuvan. Tapahtumat tulevat yllättäen, yleinen tunnelma on varsin pessimistinen ja ammuntatilanteissa teki mieli itsekin heittäytyä lattialle päätä suojaten. Koko elokuvan ajan mua puristi rinnasta, hengitin raskaammin kuin normaalisti ja mun sykkeet oli korkealla. Ja painotan, koko leffan ajan. Tunnelma veti mut mukanaan heti ensimmäisistä sekunneista lähtien ja se pysyi yllä jatkuvasti lopun muutamaa minuuttia lukuunottamatta. Elokuvan keskellä oli yksi pieni valonpilkahdus, joka tosin sekin kesti vain noin puoli minuuttia joten ei siinä ajassa sykkeetkään ehtineet laskea.
Mä mietin elokuvan jälkeen paljon tuota, että miten Nolan onnistuu pitämään katsojassa noin korkean jännitystilan kahden tunnin ajan. Ja mä luulen että se oli se leffamusiikki. Kun muissa elokuvissa tapahtuu tai on tapahtumassa jotain jännittävää tai pelottavaa, alkaa sellainen tietyntyyppinen taustamusiikki soida, tiedätte varmaan? Sellainen uhkaava, joka saa katsojan keskittymään edes hetkeksi tarkemmin elokuvaan jotta hän ehtii nähdä mitä kauheaa tapahtuu. Dunkirkissä taustamusiikki oli pelkkää tuota kyseistä jännitysmusiikkia, sen koko kaksituntisen ajan. Siellä oli raastavia viuluja, uhkaavaa bassoa, pelottavaa rumpua ja ahdistavaa sekuntikellon tikitystä. Ainakin mut tällainen taustamusiikki pakotti väkisin keskittymään elokuvan tunnelmaan syvemmin ja ehkä se oli siksi niin ahdistava. Mä en tiedä onko näitä vastaavia elokuvia muitakin, mutta itse en ole törmännyt vastaavaan kikkaan.

Mä tykkään enimmäkseen kaikenlaisista hyvänmielen hömppäelokuvista ja -sarjoista, mutta tykkään myös erityisesti keskiajasta ja joistakin toimintaleffoista. Mutta Dunkirk oli mulle ihan uudenlainen kokemus, en tosiaan oo koskaan katsonut mitään vastaavaa. En olisi arvannut sen olevan tällainen, mutta ahdistuksesta huolimatta oon tosi iloinen tästä kaikesta. Jotenkin älyttömän siistiä katsoa jotain leffaa mikä tuo tunteet näin voimakkaasti pintaan. Musta se on aika mahtavaa, että elokuva vetää mukanaan niin kovaa että tunnet valtavan helpotuksen kun tajuat leffan olevan loppusuoralla.
Dunkirk on nyt pyörinyt Suomessa elokuvateattereissa parin viikon verran, ja menkää ihmeessä katsomaan! Mä oikeasti suosittelen että käytte katsomassa tämän nimenomaan elokuvateatterissa, ettekä odota siihen, että sen voi katsoa omalta kotisohvalta, koska tunnelma ei varmastikaan ole läheskään sama. Mutta tosiaan, varautukaa että se kaksi tuntia on pelkkää sydämen hakkaamista, ilman että sykkeen annetaan laskea missään kohtaa.
Haluaisitko nähdä tämän elokuvan? Jos oot jo nähnyt, kerro mulle mitä fiiliksiä se suhun jätti? Olinko ainoa joka kävi läpi näin voimakkaat tunteet?

×××
Olethan jo rekisteröitynyt lukijaksi Bloggerin tai Bloglovinin kautta? ♡
Ällösöpöä romantiikkaa
Uusi objektiivi

Kommentoi