Mä en halua lähteä täältä

Tänään on se päivä, kun mä lennän kotiin Suomeen pysyvästi ja jätän Englannin toistaiseksi taakseni. En olisi uskonut sanovani tätä, mutta se sattuu niin paljon enkä ole hetkeen ollut henkisesti näin rikki.

Mä olin tosi kiinnostunut Englannista jo ennen vaihtoa, Englannin kulttuurista sun muista ja kirjoittelinkin siitä vähän tässä Miksi juuri Englanti? -postauksessa. Mutta en mä silti arvannut, että Englanti nappaisi näin ison palan mun sydämestä, vain yhden lukukauden aikana. Se on kuitenkin niin älyttömän lyhyt aika, että en etukäteen osannut yhtään odottaa kuinka kovaa rakastuisinkaan tähän maahan.

 

Viimeiset päivät yksin olivat ihan hirveitä. Ihan rehellisesti halusin niin kovasti vaan kääriytyä peiton alle, katsoa Netflixiä ja teeskennellä, ettei aika oikeasti kulu. Musta tuntui, että mä vähän lamaannuin. Mulla oli tosi paljon suunnitelmia mitä halusin toteuttaa vielä tammikuussa, mutta aika hurahti liian nopeasti taas. Ensimmäiset päivät Englannissa tammikuussa menivät viimeistä koulupäivää valmistellessa, sitten pari päivää meni ihan vaan rentoillessa ja sen jälkeen oonkin etsinyt työharjoittelupaikkaa ihan apinan raivolla. Ja siinä välissä oon käynyt kävelemässä ympäri Southamptonia ja koittanut estää silmiä kostumasta.

 

Oon somettanut nyt tammikuussa reaaliaikaisesti ennätyksellisen vähän ja olen vain koittanut nauttia viimeisistä hetkistä täällä. Oon käynyt kävelemässä mun lempipaikoissa, ottanut viimeiset kuvat Polaroidilla ja istunut keskustassa katsellen ohi kulkevia ihmisiä. Oon viipynyt kaupassa pidempään, ihan vain kierrellen ja katsellen uusia tuotteita. Oon katsellut jo lentoja takaisin Englantiin, kun tajusin kuinka paljon multa jäikään näkemättä ja kokematta sellaisia juttuja, mitkä olisin ihan ehdottomasti halunnut. Osa siksi, että koin parhaaksi säästää rahat jotka niihin juttuihin olisi kulunut, jotkut sen takia, etten just nyt halunnutkaan matkustaa yksin ja loput siksi, etten tajunnut ajan juoksevan niin nopeasti.

 

Mä oon hymyillyt paljon vähemmän kuin normaalisti ja laskenut kauhulla jäljellä olevia päiviä lähtöpäivään. En oo pitkään aikaan ollut henkisesti näin rikki, ja ehkä jopa vähän huvittaa kaiken tämän alakuloisuuden läpi sanoa, että se johtuu asuinmaasta niin hullulta kuin se kuulostaakin. Mutta jotenkin mä tunnun kuuluvani tänne. Englanti on antanut mulle niin paljon näinkin lyhyessä ajassa, ja monia sellaisia asioita mitä esimerkiksi Suomi ei voi mulle koskaan antaa. Ja se on ihan korvaamatonta, enkä haluaisi päästää siitä irti.

 

On näissä viimeisissä päivissä ollut paljon silti hyvääkin. Sain esimerkiksi viimeisestä koulupäivästä todella hyvää esiintymiskokemusta, kävin leffassa todella usein ja sain vielä uusia tuttavuuksiakin. Kirjoitin tämän tekstin jo torstaina, mutta nyt viimeisenä viikonloppuna poikaystävä on ollut täällä mun kanssa ja suunnitelmissa oli leffaa, syömistä, Stonehenge ja Lontoon kiertelyä vielä hieman. Ja uskon että se on ollut tosi hyvä juttu, koska viimeiset päivät yksin olivat henkisesti niin rankkoja, kun vaan mietin koittavaa lähtöpäivää. Kun mulla on seuraa ja paljon tekemistä, ajatuksetkin ovat varmasti pysyneet poissa lähdöstä.

 

Katsokaa kuinka onnelliselta mä näytän näissä satunnaisissa Englannissa otetuissa kuvissa. Suomalaisuus on tosi iso osa mua ja tiedän, että kokonaisuudessaan Suomi olisi ”parempi” paikka asua. Suomella on edelleen isoin osa mun sydämestä, mutta mitä jos siitä huolimatta tuntuu siltä, että mun pitäisi asua muulla?

×××
Voit liittyä lukijaksi Bloglovinin, Bloggerin tai Blogit.fi-sivun kautta 🙂

 

Lue myös

Kulttuurishokki: Sopeutuminen
Blogiyhteistyöt 1: Ei tää maailma ilmaiseksi pyöri

Kommentoi