Kuukkeleita syöttämässä

Viime postauksessa kerroin meidän edellisestä ruskaretkestä ja tarkemmin Pyhä-Luoston kansallispuistosta sekä Isokurusta. Kerroin siellä myös vähän ohimennen, että Isokurun reitin lopuksi päästiin syöttämään kuukkeleita kädestä. Tuo oli niin upea kokemus, että haluan pyhittää sille nyt ihan oman postauksensa. Nämä kuvat ja koko reissu tosiaan tapahtui viime vuonna, mutta tällä viikolla päästään vihdoin takaisin noihin maisemiin ♡

Onnenlintu Kuukkeli

Kuukkeli on Suomen pienikokoisin varislintu, mutta liikehdinnältään se muistuttaa tiaista. Kuukkeli on todella eloista lintu, joka pyrähtelee mielellään oksalta toiselle, ja vanhat uskomukset pitävät sitä onnenlintuna, joka voi johdattaa eksyneitä pois metsästä. Väritykseltään se muistuttaa mun mielestä tosi paljon ruskaa; selästä ruskeanharmaa, oranssia pyrstössä ja päälaki ruskea. Kuukkeli on silmälläpidettävä ja rauhoitettu laji, joka pysyttelee koko vuoden kotireviirillään. Tästä ”kotitietoisuudesta” johtuen, kuukkeleihin törmää usein helposti samoilla seutuvilla.

Pyhä on ilmeisesti ihan jopa tunnettu kuukkelivetoisuudestaan. Toki kuukkeleita tapaa ihan kaikkialla Lapissa, mutta kuulemani mukaan Pyhä tulee monelle ensimmäisenä mieleen kuukkeleista puhuttaessa. Mekin etsittiin netistä jo ennakkoon vinkkaus, että Isokurun ja Karhunjuomalammen reitillä on Tiaislaavu, jonka tienoilla on paljon ihmisiin tottuneita kuukkeleita.

Kuukkelin syöttäminen kädestä

Jos haluaa kokea kuukkelin syöttämisen kädestä, täytyy muistaa varautua eväillä! Kuukkelit ovat onneksi todella kaikkiruokaisia, ja ne syövät marjoja, siemeniä, hyönteisiä, sieniä ja niin edelleen. Meillä oli mukana leipää, jota tarjottiin kädestä pienin palasin.

Muuta eipä sitten edes tarvittu, eli pelkkä oikea paikka, syötävää ja hetki aikaa riitti. Mursin leipää kädelle ja jäin hetkeksi seisoskelemaan keskelle polkua käsi ylhäällä. Meidän ei tarvinnut odotella kauaakaan, kun jo ensimmäiset kuukkelit pyrähtelivät läheisiin puihin, selvästi tutkien olisiko täällä syötävää. Hyvin pian ensimmäinen rohkea kuukkeli uskaltautui lennähtämään mun kädelle ja nappaamaan nokkaansa hiukan leipää. Sitten se jo pyrähti pois, ja leipää lisättyäni hetken päästä seuraava kävi hakemassa evästä.

Kokemuksena kuukkelin syöttäminen oli niin hauska! Muistan vieläkin, miten lintu nappasi pienillä jaloillaan kädestä vähän kiinni ja nokki hellästi leipää mukaansa. Kukin kuukkeli viihtyi kädessä hetkisen, jolloin niistä ehti napata kuvia ja videoita, ja tuntui ihan hullulta olla niin lähellä lintua, tai ylipäätään mitään luonnon eläintä. Totesin siinä, että kuukkelihan on oikeasti tosi kaunis lintu, ja sopii nimenomaan syksyn ruskaan täydellisesti. Toivottavasti törmätään kuukkeleihin taas tänä vuonna!