Kun pelko yrittää voittaa

Mua pelottaa, ja mua ahdistaa kun oon pikkuhiljaa tajunnut sen. Maailman tilanne on nykyään niin hullu, ja mä olen aina ollut se joka toitottaa ettei pelolle saa antaa valtaa. Siksi mua ahdistaa ja ärsyttää koska olen viime viikkoina tajunnut että hei, kyllä mäkin pelkään.
Mä en tosiaan näytä mun pelkoa ulospäin ja jaksan kyllä edelleen tsempata muita olemaan pelkäämättä. En oo myöskään sanonut tota vielä kertaakaan ääneen että pelottaa, mutta oon alkanut pysähtyä omiin ajatuksiini kun tajuan että mua pelottaa elää tässä maailmassa.

Meidän maailma on niin käsittämättömän sairas. Ensin tää kaikki oli lähinnä vaan vihaa ja inhoa, joka sitten kanavoitui siihen pelottomuuden julistamiseen. Nyt pikkuhiljaa se pelkokin nostaa silti päätään, ja se vähän hävettääkin mua koska mä itse olen ollut pelkäämistä vastaan.

Jännitän myös sitä, että koska mun mieli antaa pelolle periksi ja antaa sille sen kuuluisan vallan. En siis silti ole antanut pelolle valtaa, ainakaan vielä. Mä edelleen matkustelen ja teen kaikkea mitä haluankin. Pelko ei rajoita mun elämistä mitenkään ja se on ihan loistava juttu. En tiedä mitä tapahtuisi, jos mun elämä alkaisikin rajoittumaan tämän takia, mä varmaan musertuisin täysin. Mä taistelen vielä ja koitan kovasti siirtää pelkoajatuksia syrjään ja oon siinä onnistunutkin. Ainakin toistaiseksi.
Varmasti kaikki jo arvasivatkin, että tää pelko kohdistuu terrorismiin. Mua pelottaa ajatus ulkomaille lähdöstä, koska pelkään iskuja vaikka pelko ei vielä olekaan estänyt mua lähtemästä. Mutta mä tiedostan hyvin että tää ei ole vain ulkomaiden ongelma, vaan ehkä musertavin hetki oli se, kun tajusin bussissa töistä tullessani miettiväni että mitä jos tässä nyt räjähtäisi. Mä siis ajattelen pelkoa jo kotimaassakin, ja tuo kerta ei ole jäänyt viimeiseksi. Tampere on yksi Suomen isoimmista kaupungeista, mutta pieni maailman mittakaavassa, ja silti mä olen täällä väkijoukossa miettinyt, että mitä jos.

Silti terrorismi ei ole ainoa asia mikä mua pelottaa. Oon huomannut ajattelevani pelokkaasti myös lentämistä ja autolla ajamista. Lentäminen on tilastollisesti turvallisin matkustustapa, mutta mitä jos satunkin olemaan just siinä viallisessa lentokoneessa? Tai jos joku mun läheinen sattuu olemaan? Viime aikoina autossa istuessani olen pohtinut, että mitä jos toi vastaantuleva auto alkaakin vain kaasuttaa lisää ja ajaa meitä päin. Tai entäpä jos esimerkiksi jossain kauppakeskuksessa tai koulussa alettaisiin ampua? Tai jos meidän talo syttyisi palamaan keskellä yötä?
Mä pelkään myös ihan hirveästi mun läheisten puolesta. Muutama viikko sitten mun äidin ja veljen piti lähteä ajamaan meille Tampereelle, mä en saanut kumpaakaan viestillä kiinni yli tuntiin. Mun päässä kävi hirveästi skenaarioita erilaisista kolareista ja loppujen lopuksi päädyinkin soittamaan ja toteamaan että ei heidän edes olisi pitänyt vielä lähteä. Yhtenä päivänä saanut poikaystävää kiinni ja pelkäsin jo jotain ampumatapausta, vaikka hän olikin vain palaverissa. Mulla on aina ollut vilkas mielikuvitus, mutta en mä ole silti koskaan ensimmäisenä pahinta ajatellut tai pelännyt.

Miksi mä en luota enää elämään? Tai toisiin ihmisiin? Monesti olen huomannut ajattelevani jostakusta itselleni täysin vieraasta ihmisestä, että mitä jos hänellä olisi pommi, ase tai puukko. Ja ei, nämä mun ajatukset ei kohdistu missään nimessä vain maahanmuuttajiin, kyllä me ihan syntyperäiset suomalaisetkin osataan napsahtaa. Mutta miksi mä ylipäänsä heti ajattelen näin kun vielä vuosi sitten en pelännyt tai miettinyt mitään tällaista.
En tiedä edes onko tähän mitään syytä. Musta on kuitenkin tärkeää, että olen tiedostanut tän asian ja voin siten tarkkailla omia ajatuksiani enemmän. Ehkä jopa jossain vaiheessa pystyn käsittelemään ajatuksiani paremmin ja ehkä sitten päästä tästä yli. Tai ainakin ehkä opin tunnistamaan nämä ajatukseni ja siten saatan välttää sen että pelko saisi vallan. Voi olla, etten voita tätä pelkoa koskaan, mutta ei sillä niin olekaan merkitystä. Sillä on, miten mä käsittelen sitä ja kuinka annan sen näkyä.

Tosiaan en ole vielä antanut pelolle valtaa, enkä missään nimessä toivo kenenkään tekevän niin. Jatkan edelleen sen toitottamista, ettei pelko saa estää elämistä vaikka itse myönnänkin pelkääväni. Mutta mä teen kaikkeni, että mun elämä silti jatkuu normaalina niin kuin sen kuuluisikin koska pelolle ei saa antaa valtaa.
Taisteleeko muut tämän aiheen parissa? Onko maailman tapahtumat vaikuttaneet sun ajatuksiin?
Tyylikkäimmät bloggaajat
Uudet lävistykset

Kommentoi